Hei,
Olen Marja, yhden tyttären äiti Karkkilasta ja olemme eläneet mieheni Pertin kanssa avoliitossa noin 20 vuoden ajan. Perheeseemme kuuluu myös 7 koiraa ja 2 kissaa.
Koiraharrastuksemme juontaa juurensa oman koiraharrastukseni kautta, joka alkoi jo lapsuudessani. Minulla oli aina kissoja ja ensimmäisen koirani sainkin jo 12-vuotiaana. Silloinen koirani oli saksanpaimenkoira Dixi jonka äitini hankki minulle kovan ”mankumisen” jälkeen. Dixi oli narttu paikallisesta kennelkasvattajalta ja opettelin silloin tokopuolta koirakerhon johdolla. Paras saavutus meiltä olikin vuosi ilman koiraveroa. Pääsimme kokeen nipin napin läpi. Muutoin harrastukset olivat lenkkeily ja yhteiset pihaleikit. Dixi eli suhteellisen terveen elämän aina 14-vuotiaaksi asti, jolloin sillä alkoi olla jonkinlaista halvaantumisen merkkiä takajalassa. Silloin oli parempi päästää Dixi vehreimmille niityille.
Kului noin vuosi ilman koiraa, kunnes ajattelin jälleen kerran hankkia koiran. Ja niin minulla oli taas saksanpaimenkoira. Tällä kertaa uros, nimeltään Jeve. Valitettavasti tämän koiran kanssa ei mikään ollut helppoa. Jeve oli hyvin vaivainen jo nuoresta asti. Olin ilmoitellut sitä näyttelyihin muutaman kerran, mutta joka kerta jouduin perumaan näyttelyt ontumisten vuoksi. Vuoden vanhana Jevellä todettiin furunkuloosi ja 2-vuotiaana sydänvika. Käytännössä tämän koiran kanssa ei harrastuksista tullut mitään. Koulutuskentälle ei voitu enää mennä, sillä kaikkea rasitusta piti välttää. Lopetin kaikki yritykset Jeven kanssa ja elelimme kotikoirasuhteella. Jeve eli kaikkine vaivoineen kuitenkin 11-vuotiaaksi, jolloin katsoin viisaammaksi päästää se pois kivuistaan. Nyt vasta 11-vuoden eläinlääkärikierre oli ohi.
Silloin jo mietin, että haluanko enää koiraa. Kuume oli kuitenkin kova, ja harkitsin rodun vaihtoa. En enää halunnut saksanpaimenkoiraa, koska sen jalostus oli jo mennyt mielestäni liian muodinmukaiseksi, enkä enää oikein uskaltanut riskeerata sellaisen hankintaan, kun terveitä yksilöitä olisi ollut vaikea löytää. Olin joskus nuorena tyttönä nähnyt mielestäni maailman kauneimman koiran, ja ajatus nousi nyt pintaan. Tämä rotu oli irlanninsetteri. Googletin rodun, mutta kummastuksekseni en löytänyt sellaista rotua lainkaan. Ajattelin, että onkohan koko rotu hävinnyt, kunnes jostain löysin sanan punainen! Aikaa oli kulunut tuosta ensi näkemästä ainakin 15 vuotta, enkä tiennyt, että oli tämä puna-valkoinen Niin, kaikkea sitä voi sattua. Olinhan aina pitänyt sakemannia ainoana oikeana rotuna, joten en paljon muista tiennytkään. No, en löytänyt tätä punaista pentua netin kautta mistään, mutta silmäni osui ilmoitukseen englanninsetteristä, pennusta joka etsi rakastavaa kotia. Soitin kasvattajalle ja koska pentu oli vielä vapaana, asia oli sillä selvä. Elliksi ristitty pentu oli ehtinyt jo kolmen ja puolen kuukauden ikään. Elli oli pentueen viimeinen, ja parin päivän päästä se jo muuttikin meille. Elli on englantilaislinjainen tricolourtyttö ja varsin vauhdikas menopeli. Elli kotiutui varsin nopeasti, ja kaikki paikat oli tutkittu jo ensimmäisen vartin sisällä. Pihalla ei oma alue riittänyt ollenkaan, vaan sitä jatkettiin naapuriin ja aina ajotielle asti. Ajattelin jo silloin, että minkä vauhtihullun olenkaan mennyt ottamaan! Olihan rotu minulle tyystin vieras ja opettelemista riittikin. Aluksi Ellin oli tarkoitus tulla vain kotikoiraksi, mutta kasvattaja sai houkuteltua lähtemään pentunäyttelyyn syksyllä mukaan. No tuli sitten luvattua tämä kerta. Mutta miten kävikään, näyttely tuli ja samalla Ellistä ROP-pentu ja RYP-4! Tästä voikin sitten päätellä miten jatkossa kävi. Matkalla kotiin olin kuin seitsemännessä taivaassa ja aivan kuin maailmanvoittajan elkeillä ilmoittamassa jokaiseen seuraavaan näyttelyyn. Alkoi kova opiskelu mitä kaikki näyttelytermit tarkoittivat. Olinhan jäänyt näistä paitsi edellisten koirieni kanssa ja kaikki tuntui heprealta. Tunne vain oli hieno, näyttelykärpänen oli puraissut lähtemättömästi.
Vähän yli vuoden päästä meille tuli sijoitukseen toinen englanninsetteri. Enemmän jenkki-metsäsekoitus, narttu Misty. Meille piti tulla punainen, mutta eräs narttu jonka pentueesta piti vauva ottaa, jäi tyhjäksi. Niinpä meillä sitten riehui 2 villiä enkkua niin metsässä kuin sisälläkin. Mikään alue ei tuntunut riittävän näille itsepäisille otuksille. Sisällä painuttiin pitkin seiniä ja ulkona pitkin pihaa niin että kukkapuskat ja pensaat vain lentelivät ilmassa kun nämä hurjimukset antoivat toisilleen kyytiä. Setterit olivat pistäneet niin pihamme kuin kotimme uuteen järjestykseen. Ajan kuluessa sohvastamme oli jäljellä vain jalat, mutta sehän oli vain vanha sohva, mitäpä siitä! Sanontakin kuuluu: ”kun kerran setteri, aina setteri, tai ei enää koskaan setteriä”. Meillä tuo ensimmäinen näytti pitävän paikkansa.
Harrastin Ellin kanssa jonkun verran agilityä oman paikkakuntamme koirakerhon järjestämällä kentällä. Tyttäreni Petra alkoi haaveilla omasta pikkukoirasta, jonka kanssa on helpompi lapsen harrastaa niin näyttelyä kuin agilityä. Pitkän harkinnan jälkeen päädyimme shetlanninlammaskoiraan. Kentällä kävi eräs tuttu, jolla sattui juuri olemaan pariviikkoisia pentuja. Tästä tuli ensimmäinen poikkeus meidän setterihulluuteemme. Daisy – shelttimme oli itsekin varsin ketterä pikkutyttö joka sopeutui hyvin vauhdikkaaseen laumaamme. Ketteryydellään se jopa huiputti nopeita settereitä, ja pian ne kyllästyivätkin pikku palleroiseen ja jatkoivat omaa menoaan.
Mutta, sitten koitti se päivä, jolloin meille saapui se kauan odotettu ”PUNAINEN”. Ehti kulua vain noin 4 vuotta kun ekan kerran haaveilin siitä. Tuttuni setterikehistä vihjaisi, että nyt otat sen punaisen, kun Sari Lahtiselle Clever Sett – kenneliin oli syntymässä pentue ihan näinä päivinä. Olinkin Sariin yhteydessä ja keskusteltuamme päädyimme, että haluan tästä punaisesta näyttelykoiran ja tämä sopi Sarille oikein hyvin. Hän suositteli meille pentueen lupaavinta urosta. Näin siinä sitten kävi, että Sari katsoi tarkalla, harjaantuneella koirasilmällään meille urospennun. Tämä kaveri ristittiin ”Turoksi”. Turosta tuli silmäteräni, ja kiersimme ahkerasti niin näyttelyitä kuin mätsäreitäkin. Turo teki jo pennusta asti täyttä totta. Turo ei huijannut vaan meni aina täysillä eteenpäin turbovaihteella. Sarin hienolla esittämisellä ja meidän yhteistyöllä Turo pokkasi vuoden -08 paras pentu - tittelin ennätyspisteillä. Turo olikin varsin raamikas jo pentuna ja hyvässä lihaskunnossa, ihan sen omasta ansiosta. Ulkona se ei laiskottele yhtään vaan touhuaa ja seuraa ympäristöään jatkuvasti. Varsin ihmisystävällisellä olemuksellaan tämä koira hurmasi minut täydellisesti. Ainoastaan toiset uroot se tahtoo pitää komennossa. Ihmekös tuo, kun ainoana poikana joutuu puolustamaan ympäröivää tyttölaumaa.
Minulle tuli pentukuume, ja niin Daisylle syntyi ensimmäinen shelttipentue. Daisy synnytti 4 tervettä poikapentua. Olin aivan haltioissani tästä ensimmäisestä pentueesta. Jos vain aika olisi suosinut, olisin voinut tuijottaa niitä vaikka koko päivän. Mutta työtkin piti hoitaa ja pennuissa sitä riittää.
Helmikuussa -10 hankin toisen shelttitytön. Olihan tämä toinenkin rotu sulattanut sydämeni. Löysin varsin hyvän pentueen, josta jopa ehdin itse valitsemaan pennun. Tästä vaaleasta soopelitytöstä, joka jo kasvattajalla Esmari – kennelissä oli ristitty ”prinsessaksi”, tuli minunkin prinsessani. Omasta pikku pumpulipallostani tuli virallisesti Milla. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Milla on kaikkien muiden koirieni tavoin erittäin avoin luonteeltaan. Millallakin on erittäin hyvin sujunut pentukisa takana ja tuloksia odotellaan mielenkiinnolla.
Tässä välissä sitten heräsi kiinnostukseni kasvatustyöhön ja kävinkin kasvattajakurssin hyväksytysti keväällä -10. Kuitenkin vasta kesällä pistin kennelnimianomuksen vireille.
Vielä viimeisimpänä, vaan ei ollenkaan vähäisimpänä hankintana tuli kotiimme vielä irkkusetterinarttu Emma vahvistamaan tulevaa kasvatustyötäni. Emma saapui meille myös Clever Sett – kennelistä kasvattajan etsiessä tälle sijoituskotia. Emma on niin ikään meidän tulevaisuuden lupauksemme, josta huomaa jo nyt, että siitä on odotettavissa hyvää näyttely- ja kotikoiraa.Emman luonne onkin lainatakseni kasvattajan ilmaisua” tulta ja tappuraa. Varsin temperamenttisellä olemuksellaan se ihastuttaa ja vihastuttaa. Näin itsepäistä koiraa en ole aiemmin tavannut. Komentaessani tätä suloista otusta se vain tuijottaa minua silmiin ruskeilla napeillaan, menee maahan ja katsoo kysyvästi ”Ai että saiskos tästä jotain namia” Emma ei todellakaan ota itseensä mistään, vaan ottaa niin kurin kuin kehun vastaan aina samalla tavalla. kerran mennessämme eläinlääkäriin, se vain meni maahan eläinlääkärin eteen ja napitti tätä silmiin aivan kuin olisi ollut kotona.
Toivomme kovasti että nuorisomme olisi terveitä ja elämäniloisia koiria, joista olisi iloa pitkälle tulevaisuuteen.
Tämän kaiken kirjoituksen inspiroimana toimi tieto, joka saapui postilaatikkoon kevättalvella 2011. Kennelnimianomuksemme oli mennyt hyväksytysti läpi, ja tulen jatkossa kasvattamaan pentueita kennelnimellä Cool Melody. Nimi lähti tyttäreni ideasta ja hänen musiikkiharrastuksestaan. Tavoitteenani on saattaa maailmaan terveitä ja hyväluontoisia, onnellisia koiria hyviin koteihin.
-Marja
Olen Marja, yhden tyttären äiti Karkkilasta ja olemme eläneet mieheni Pertin kanssa avoliitossa noin 20 vuoden ajan. Perheeseemme kuuluu myös 7 koiraa ja 2 kissaa.
Koiraharrastuksemme juontaa juurensa oman koiraharrastukseni kautta, joka alkoi jo lapsuudessani. Minulla oli aina kissoja ja ensimmäisen koirani sainkin jo 12-vuotiaana. Silloinen koirani oli saksanpaimenkoira Dixi jonka äitini hankki minulle kovan ”mankumisen” jälkeen. Dixi oli narttu paikallisesta kennelkasvattajalta ja opettelin silloin tokopuolta koirakerhon johdolla. Paras saavutus meiltä olikin vuosi ilman koiraveroa. Pääsimme kokeen nipin napin läpi. Muutoin harrastukset olivat lenkkeily ja yhteiset pihaleikit. Dixi eli suhteellisen terveen elämän aina 14-vuotiaaksi asti, jolloin sillä alkoi olla jonkinlaista halvaantumisen merkkiä takajalassa. Silloin oli parempi päästää Dixi vehreimmille niityille.
Kului noin vuosi ilman koiraa, kunnes ajattelin jälleen kerran hankkia koiran. Ja niin minulla oli taas saksanpaimenkoira. Tällä kertaa uros, nimeltään Jeve. Valitettavasti tämän koiran kanssa ei mikään ollut helppoa. Jeve oli hyvin vaivainen jo nuoresta asti. Olin ilmoitellut sitä näyttelyihin muutaman kerran, mutta joka kerta jouduin perumaan näyttelyt ontumisten vuoksi. Vuoden vanhana Jevellä todettiin furunkuloosi ja 2-vuotiaana sydänvika. Käytännössä tämän koiran kanssa ei harrastuksista tullut mitään. Koulutuskentälle ei voitu enää mennä, sillä kaikkea rasitusta piti välttää. Lopetin kaikki yritykset Jeven kanssa ja elelimme kotikoirasuhteella. Jeve eli kaikkine vaivoineen kuitenkin 11-vuotiaaksi, jolloin katsoin viisaammaksi päästää se pois kivuistaan. Nyt vasta 11-vuoden eläinlääkärikierre oli ohi.
Silloin jo mietin, että haluanko enää koiraa. Kuume oli kuitenkin kova, ja harkitsin rodun vaihtoa. En enää halunnut saksanpaimenkoiraa, koska sen jalostus oli jo mennyt mielestäni liian muodinmukaiseksi, enkä enää oikein uskaltanut riskeerata sellaisen hankintaan, kun terveitä yksilöitä olisi ollut vaikea löytää. Olin joskus nuorena tyttönä nähnyt mielestäni maailman kauneimman koiran, ja ajatus nousi nyt pintaan. Tämä rotu oli irlanninsetteri. Googletin rodun, mutta kummastuksekseni en löytänyt sellaista rotua lainkaan. Ajattelin, että onkohan koko rotu hävinnyt, kunnes jostain löysin sanan punainen! Aikaa oli kulunut tuosta ensi näkemästä ainakin 15 vuotta, enkä tiennyt, että oli tämä puna-valkoinen Niin, kaikkea sitä voi sattua. Olinhan aina pitänyt sakemannia ainoana oikeana rotuna, joten en paljon muista tiennytkään. No, en löytänyt tätä punaista pentua netin kautta mistään, mutta silmäni osui ilmoitukseen englanninsetteristä, pennusta joka etsi rakastavaa kotia. Soitin kasvattajalle ja koska pentu oli vielä vapaana, asia oli sillä selvä. Elliksi ristitty pentu oli ehtinyt jo kolmen ja puolen kuukauden ikään. Elli oli pentueen viimeinen, ja parin päivän päästä se jo muuttikin meille. Elli on englantilaislinjainen tricolourtyttö ja varsin vauhdikas menopeli. Elli kotiutui varsin nopeasti, ja kaikki paikat oli tutkittu jo ensimmäisen vartin sisällä. Pihalla ei oma alue riittänyt ollenkaan, vaan sitä jatkettiin naapuriin ja aina ajotielle asti. Ajattelin jo silloin, että minkä vauhtihullun olenkaan mennyt ottamaan! Olihan rotu minulle tyystin vieras ja opettelemista riittikin. Aluksi Ellin oli tarkoitus tulla vain kotikoiraksi, mutta kasvattaja sai houkuteltua lähtemään pentunäyttelyyn syksyllä mukaan. No tuli sitten luvattua tämä kerta. Mutta miten kävikään, näyttely tuli ja samalla Ellistä ROP-pentu ja RYP-4! Tästä voikin sitten päätellä miten jatkossa kävi. Matkalla kotiin olin kuin seitsemännessä taivaassa ja aivan kuin maailmanvoittajan elkeillä ilmoittamassa jokaiseen seuraavaan näyttelyyn. Alkoi kova opiskelu mitä kaikki näyttelytermit tarkoittivat. Olinhan jäänyt näistä paitsi edellisten koirieni kanssa ja kaikki tuntui heprealta. Tunne vain oli hieno, näyttelykärpänen oli puraissut lähtemättömästi.
Vähän yli vuoden päästä meille tuli sijoitukseen toinen englanninsetteri. Enemmän jenkki-metsäsekoitus, narttu Misty. Meille piti tulla punainen, mutta eräs narttu jonka pentueesta piti vauva ottaa, jäi tyhjäksi. Niinpä meillä sitten riehui 2 villiä enkkua niin metsässä kuin sisälläkin. Mikään alue ei tuntunut riittävän näille itsepäisille otuksille. Sisällä painuttiin pitkin seiniä ja ulkona pitkin pihaa niin että kukkapuskat ja pensaat vain lentelivät ilmassa kun nämä hurjimukset antoivat toisilleen kyytiä. Setterit olivat pistäneet niin pihamme kuin kotimme uuteen järjestykseen. Ajan kuluessa sohvastamme oli jäljellä vain jalat, mutta sehän oli vain vanha sohva, mitäpä siitä! Sanontakin kuuluu: ”kun kerran setteri, aina setteri, tai ei enää koskaan setteriä”. Meillä tuo ensimmäinen näytti pitävän paikkansa.
Harrastin Ellin kanssa jonkun verran agilityä oman paikkakuntamme koirakerhon järjestämällä kentällä. Tyttäreni Petra alkoi haaveilla omasta pikkukoirasta, jonka kanssa on helpompi lapsen harrastaa niin näyttelyä kuin agilityä. Pitkän harkinnan jälkeen päädyimme shetlanninlammaskoiraan. Kentällä kävi eräs tuttu, jolla sattui juuri olemaan pariviikkoisia pentuja. Tästä tuli ensimmäinen poikkeus meidän setterihulluuteemme. Daisy – shelttimme oli itsekin varsin ketterä pikkutyttö joka sopeutui hyvin vauhdikkaaseen laumaamme. Ketteryydellään se jopa huiputti nopeita settereitä, ja pian ne kyllästyivätkin pikku palleroiseen ja jatkoivat omaa menoaan.
Mutta, sitten koitti se päivä, jolloin meille saapui se kauan odotettu ”PUNAINEN”. Ehti kulua vain noin 4 vuotta kun ekan kerran haaveilin siitä. Tuttuni setterikehistä vihjaisi, että nyt otat sen punaisen, kun Sari Lahtiselle Clever Sett – kenneliin oli syntymässä pentue ihan näinä päivinä. Olinkin Sariin yhteydessä ja keskusteltuamme päädyimme, että haluan tästä punaisesta näyttelykoiran ja tämä sopi Sarille oikein hyvin. Hän suositteli meille pentueen lupaavinta urosta. Näin siinä sitten kävi, että Sari katsoi tarkalla, harjaantuneella koirasilmällään meille urospennun. Tämä kaveri ristittiin ”Turoksi”. Turosta tuli silmäteräni, ja kiersimme ahkerasti niin näyttelyitä kuin mätsäreitäkin. Turo teki jo pennusta asti täyttä totta. Turo ei huijannut vaan meni aina täysillä eteenpäin turbovaihteella. Sarin hienolla esittämisellä ja meidän yhteistyöllä Turo pokkasi vuoden -08 paras pentu - tittelin ennätyspisteillä. Turo olikin varsin raamikas jo pentuna ja hyvässä lihaskunnossa, ihan sen omasta ansiosta. Ulkona se ei laiskottele yhtään vaan touhuaa ja seuraa ympäristöään jatkuvasti. Varsin ihmisystävällisellä olemuksellaan tämä koira hurmasi minut täydellisesti. Ainoastaan toiset uroot se tahtoo pitää komennossa. Ihmekös tuo, kun ainoana poikana joutuu puolustamaan ympäröivää tyttölaumaa.
Minulle tuli pentukuume, ja niin Daisylle syntyi ensimmäinen shelttipentue. Daisy synnytti 4 tervettä poikapentua. Olin aivan haltioissani tästä ensimmäisestä pentueesta. Jos vain aika olisi suosinut, olisin voinut tuijottaa niitä vaikka koko päivän. Mutta työtkin piti hoitaa ja pennuissa sitä riittää.
Helmikuussa -10 hankin toisen shelttitytön. Olihan tämä toinenkin rotu sulattanut sydämeni. Löysin varsin hyvän pentueen, josta jopa ehdin itse valitsemaan pennun. Tästä vaaleasta soopelitytöstä, joka jo kasvattajalla Esmari – kennelissä oli ristitty ”prinsessaksi”, tuli minunkin prinsessani. Omasta pikku pumpulipallostani tuli virallisesti Milla. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Milla on kaikkien muiden koirieni tavoin erittäin avoin luonteeltaan. Millallakin on erittäin hyvin sujunut pentukisa takana ja tuloksia odotellaan mielenkiinnolla.
Tässä välissä sitten heräsi kiinnostukseni kasvatustyöhön ja kävinkin kasvattajakurssin hyväksytysti keväällä -10. Kuitenkin vasta kesällä pistin kennelnimianomuksen vireille.
Vielä viimeisimpänä, vaan ei ollenkaan vähäisimpänä hankintana tuli kotiimme vielä irkkusetterinarttu Emma vahvistamaan tulevaa kasvatustyötäni. Emma saapui meille myös Clever Sett – kennelistä kasvattajan etsiessä tälle sijoituskotia. Emma on niin ikään meidän tulevaisuuden lupauksemme, josta huomaa jo nyt, että siitä on odotettavissa hyvää näyttely- ja kotikoiraa.Emman luonne onkin lainatakseni kasvattajan ilmaisua” tulta ja tappuraa. Varsin temperamenttisellä olemuksellaan se ihastuttaa ja vihastuttaa. Näin itsepäistä koiraa en ole aiemmin tavannut. Komentaessani tätä suloista otusta se vain tuijottaa minua silmiin ruskeilla napeillaan, menee maahan ja katsoo kysyvästi ”Ai että saiskos tästä jotain namia” Emma ei todellakaan ota itseensä mistään, vaan ottaa niin kurin kuin kehun vastaan aina samalla tavalla. kerran mennessämme eläinlääkäriin, se vain meni maahan eläinlääkärin eteen ja napitti tätä silmiin aivan kuin olisi ollut kotona.
Toivomme kovasti että nuorisomme olisi terveitä ja elämäniloisia koiria, joista olisi iloa pitkälle tulevaisuuteen.
Tämän kaiken kirjoituksen inspiroimana toimi tieto, joka saapui postilaatikkoon kevättalvella 2011. Kennelnimianomuksemme oli mennyt hyväksytysti läpi, ja tulen jatkossa kasvattamaan pentueita kennelnimellä Cool Melody. Nimi lähti tyttäreni ideasta ja hänen musiikkiharrastuksestaan. Tavoitteenani on saattaa maailmaan terveitä ja hyväluontoisia, onnellisia koiria hyviin koteihin.
-Marja